Väsy tuli heti loma jälkeen takaisin. Väsy väsy väsy. Aina väsy, en kuulemma ole ainoa mutta ei paljon lohduta. Niin kuin ei olisi tarpeeksi surkeaa päätti elimistöni totaalisesti lopettaa suklaan digestoimisen. En pysty syömään yhtä Fazerin sinistä suklaalevyä enää.

Eilen oli tanssikeikka, jota varten viimeiset viikot ahkerasti treenattiin. Ehkä tämä väsy on siis vain fyysistä ylikuormitusta. Keikka meni hyvin, olosuhteet huomioon ottaen… niinkuin vaikka sen että ohjelmaa muutettiin spontaanisti kesken esityksen ja minut laitettiin tanssimaan soolona eräs repertuaarimme vaikeimmista, ja kauneimmista, tansseista ilman ennakkovaroitusta. Olin niin järkyttynyt, että minulle tuli lyhyt blackout enkä muistanut kaikkia liikkeitä sitä seuraavan tanssin aika. Niin ei ole koskaan käynyt keikalla aiemmin.

Työnteko ei erityisemmin huvittaisi, tahtoisi vain kurrata kissojen kanssa ja lukea. Luin juuri loppuun Patrick Rothfusin fantasiakirjan “The Name of Wind”, joka kipusi heti suosikki-kirjojeni joukkoon ennakkoluuloistani huolimatta (first-person narrative jossa keskiössä ylimielinen superlahjakas teinipoika ei voi olla hyvä, eihän?). Jos kirjailija oppisi vielä kirjoittamaan naishahmoja vähän paremmin niin pääsisi top-10:iin heti. Jatko-osa ilmestynee keväällä.

Haluaisko kukaan vuokrata upeaa rivitaloyksiötä Espoosta ensi vuonna jonne lemmikit tervetulleita? Oikeasti voisi tammikuussa muuttaa Sveitsiin Jukan luo ja kirjoittaa siellä väikkärin loppuun.

Mitä tehdä kun morsianta kyllästyttää häätilaisuudet ja sulhanen irtisanoutuu niiden järjestämisestä?

Tänään päätin, että kesällä tai alkusyksystä 2011 tanssitaan minun ja Jukan häitä. Ihan itte päätin. Jukka tietenkin osallistui päätökseen aikoinaan kosiessaan mutta hänelle ei häiden ajankohta ole niin tärkeä. Mutta nyt minulla on ongelma. En tykkää häistä konseptina, että kutsutaan vieraat johonkin ruokatilaisuuteen hienoissa asuissa patsastelemaan, pidetään puheita, odotellaan lämmintä ruokaa ja viritellään vaivautunutta keskustelua kahden eri suvun jäsenten kesken… En myöskään tykkää olla huomion keskipisteenä.

Joten, uh, pitäisi varmaan miettiä millaiset juhlat haluaisi(mme) ja yrittää siitä eteenpäin. Jukka jo totesinkin,  että voin järjestää sellaiset kuin itse mielin, hän osallistuu kustannuksiin ja ilmestyy paikalle, siinä se. Jukka on semmonen.

Lähdetään siitä, että haluaisin (hää)juhlat joissa kaikilla on hauskaa. Väittävät että yleisesti ottaen häissä olisi ihmisillä hauskaa ja myönnän itsekin olleeni muutamissa hauskoissa häissä. Siitä huolimatta. Melkein kaikki häätilaisuudet, joissa olen ollut, ovat olleet pöytäjuhlia. En halua sellaisia. Ei ei ei. Suurimman ongelman muodostavat kuitenkin erilaiset sidosryhmät. On lähisukua ja sitten etäisempää sukua, on ystäviä ja tanssikavereita… Miten nämä ryhmät voisivat vuorovaikuttaa toistensa kanssa siten, että kukaan ei tuntisi itseään ulkopuoliseksi, laiminlyödyksi ja oloaan tylsäksi?

Haluaisin kaksipäiväisen hääjuhlan, jossa ensimmäisenä iltana suvut tulisivat toisilleen tutuiksi niin, että hääpäiväna (kokonainen päivä eikä vain pari reppoista tuntia) oltaisiin jo kaikki kavereita. Haluaisin ison häätilan jossa juoksennella ympäriinsä ilman että tarvii olla ahdettuna yhteen juhlasaliin. Haluaisin jatkuvasti ohjelmaa; tanssia, musiikkia, lautapelejä, ruokaa, juomista, saunomista, uimista… Lepohuoneen jossa voi nukkua päikkärit, lapsille leikkihuoneen ja hoitajan. Ei puheita eikö pönöttämistä. Toisin sanoen haluaisin hauskat bileet ilman ikärajoja. Mistä sellaiset saa?

En oikein tiedä onko minulla aikaakaan häiden järjestämiseen kun pitäisi väitelläkin joskus ja sen jälkeen muuttaa ulkomaille. Vaikeaa.  Voitaisko vaan mennä naimisiin ja kuokkia muiden häissä?

Jukan ensimmäinen kommentti aamulla “Adobe osti meidät!” (meidät = Day Software, firma jossa Jukka on töissä). Jukan toinen kommentti aamulla: “Saadaankohan me nyt Photoshoppi Adobelta?”

Me likes.

Viime viikonloppuna pikavisiitillä sukuloimassa, en tajunnutkaan että oli Ropecon. No, se on joka vuosi. Käytiin Jukan kanssa Kuopion Saaristokaupungissa asuntomessuilla. Elämäni ensimmäiset. Omakotitaloja järven rannalla, minun unelma! Jukallekin Kallavesi näytti melkein tarpeeksi mereltä. Tosin emme varsinainesti haaveile Kuopiosta.

Asuntomeussilla kierrellesämme pääsimme helposti yhteisymmärrykseen siitä, millaisen talon haluamme sitten joskus kun tulemme maailmalta takaisin (kun nyt saisi ensin lähdettyä sinne maailmalle, sekä Jukka että hammaslääkärini sitä minulta tivaavat). Omakotitalon haluamme ehdottomasti. Tärkein kriteeri molempien mielestä on se, että kissoilla on hyvät oltavat. Tosi onnekasta että Jukkakin on niin kovasti oppinut kisuista tykkäämään eikä sano sitä vain minua miellyttääkseen. Vaikka kukapa noista ei tykkäisi?

Kriteerimme: Talossa tulee olla iso piha kissoille ja mielellään naapurit ei kovin lähellä ettei tule sanomista. Minä haluaisin mielellään talon vesistön ääreltö (järvi, joki, lampi, puro). Kokoa saisi olla noin 200 neliömetriä tai vähemmän kahdessa kerroksessa. Isoja tilavia huoneita, ei lastenhuoneita. Olohuone, ruokahuone ja keittiö yhtä isoa avaraa tilaa, jossa isot maisema-ikkunat. Keskikokoinen makkari josta käynti parvekkeelle, makuuhuoneen yhteydessä _iso_ vaatehuone, semmoinen jossa mahtuu istumaan ja voi levittää kätensä ilman että koskee hyllyihin. Vierashuone. Minun työhuone. Alakertaan suuren suuri kylpyhuone(isto) ammeella ja suihkuilla ja saunalla ja isoilla ikkunoilla, käynti pihalle. Lisäksi Jukan työhuone ja minikeittiö, niin että kun minä hermostun ihmisiin voi Jukka asua alakerrassa. Monta vessaa. Yläkertaan kaiken keskelle iso korkea takka, jonka pankolla kisut lämmittelevät vanhoja luitaan ja vahtivat valtakuntaansa.

Ehkäpä saamme makeat naurut joskus tulevaisuudessa kun vertaamme mitä halusimme ja mitä saimme.

Siitä tunnistaa että on osannut lomailla kun on ikävä takaisin töihin. Niin lämmintä ja rentoa että melkein jo tylsää. En muistakaan tällaista tunnetta kuin viimeksi kuin ala-asteella, jolloin oli innoissaan koulun alusta.

Kissatkin ovat kesästä nauttineet.

Luin äsken sängyllä kirjaa ja jalkopäässä Juusi retkotti letkeänä ja unisena. Sängyn päädystä avautuu ovi terassille, jolta kuuluu yhtäkkiä mur-mur-murinaa! Unipoika-Juuso hyppää sekunnissa alas sängyltä terassille ja hetken siinä on kolme kissaa ringissä hännät pörröllä. Yksi niistä on tietenkin meidän Nöpö, joka murisi kun naapurikujilta oli eksynyt keltainen kissa meidän kissojen vesikupille; suuri sininen lasimalja, johon on varissut vaaleanpunaisia ruusun terälehtiä ja hiukan vettäkin siinä on vielä. Nöpö säikähtää ensin Juusin superloikkaa mutta sitten kisut yhdessä rintamassa irvistelevät keltaiselle kollille, joka toteaa että nyt on alivoima, pakoon ja äkkiä!

Nöpö lähtee perään ja hetken Juusi pöllämystyneenä seisottuaan lähtee myös alas puutarhan puisia rappusia. Naapurikujien kisua odottaa elämänsä rökitys… Tai tiedä siitä. Juusi on pulskistynyt pikkuisen eikä jaksa juosta niin hyvin nuorten junnujen perässä. Tuonne puron varteen puiden siimekseen katosivat. Eivätkä varmasti tule takaisin vaikka portilla huutelen, että hiiskatin katit pois sieltä! Kissoilla on tunnetusti hyvin valikoiva kuuloaisti.

Ai niin, Jukka on söpö!

Ainakin oli eilen kun käytiin kaupassa. Piti ostaa talouspaperia niin Jukka siinä hyllyn edessä osoittelee sormellaan ja selittää tohkeissaan, että tämmöistä talouspaperia pitää ostaa kun tässä on näitä kivoja kuvioita! Nää valkoiset on ihan tylsiä… On se niin semmonen.

Minä puolestaan sain (itsekkyys)pisteitä lettujen jaossa. Paistettiin valurautapannulla pino pikkulettuja, sitten minä jaoin ne kahteen pinoon: sulle, mulle, sulle, mulle, sulle, mulle… Jukka katselee huvittuneena kun kaivelen lettupinoa keskittyneenä ja kaivan kaikki vähän mustuneemmat letut ja siirrän ne Jukan lautaselle. “Eihän sua hei haittaa syödä näitä tummempia kun minä haluan kaikki vaaleat letut… “

Lupasin Jukalle että jos käydään mummon mökillä ja mummo paistaa muurinpohjalettuja niin Jukka saa syödä kaikki letut mitkä jaksaa ja annan sen valkata ensin.

Harvinaisen rentouttava loma, hyvä päätös viettää se enimmäkseen kotona sen sijaan että säntäilisi ympäri Suomen sukuloimassa. Työmatka juuri ennen loman alkua auttoi; yleensä minulta kestää puolitoista viikkoa loman alusta ennen kuin työstressi helpottaa sen verran, että tajuaa oikeasti lomailla, mutta viikon työmatka ajoi näköjään saman asian. Täydellinen irrottautuminen arkirutiineista.

Lomalla tehty: korkeasaareiltu, syöty jäätelöä, polkupyöräilty, uitu järvessä, laitettu puutarhaa, paistettu lettuja, tanssittu, luettu kirjoja, pelattu lautapelejä, käyty leffoissa ja Musen keikalla…

Ostettiin tosiaan puutarhaan ihania kukkasia ja kaksi upeaa ruusua, jotka näköjään ovat hengissä kiitos jatkuvan kastelun. Etupihalle ostetut kukat puolestaan kuolivat. Äitee kyllä sanoi että niillä pitäisi olla enemmän multaa mutta en uskonut, tai pikemminkin viitsinyt. Jukka kävi suorittamassa Golfin Green cardin ja käy nyt lähes päivittäin tuossa viereisellä Ring Side golfkentällä hutkimassa. Kannustan kovin Jukkaa siksi, että golf on hyvä liikunta harrastus mutta myös siksi että pääsisin siitä aina välillä vähäksi aikaa eroon. Asunto on juuri sopivan kokoinen yhdelle ihmiselle + parille kissalle, mutta ahdas kahdelle.

Olen huomannut etten kestä muita ihmisiä ympärillä kuin määrätyn ajan ennen kuin kilahdan. Tykkään ihmisistä mutta kun vietän ensin viikon matkan ympärillä kokoajan ihmisiä ja jaan hotellihuoneenkin heidän kanssaan, ja sitten tulen kotiin jakamaan kotia Jukan kanssa… ei vaan jaksa. Tahtoo laittaa sormet korviin ja laa-laa-laa-laa. Hyvä homma että itse tajusin asian ja osasin kommunikoida sen Jukallekin. Omaa tilaa on oltava muuten känkkäränkkä tulee käymään joka ilta.

Musen keikka oli tosiaan (taas kerran) loistava! Tykkää.

Työmatkakertomus.

Ekaa kertaa Amsterdamissa, Schiphollin lentokentällä olen toki useastikin ollut käpikulkumatkalla. Lempilentokenttä. Hyvin organisoitu, tilava ja paljon shopattavaa. Siellä sijaitsee myös maailman ihanin Chocolate Cafe, josta saa mutakakkua ja karpalomehua, parasta! Olisi olut myös suklaa fondue mansikoilla, hedelmillä ja vaahtokarkeilla muttei ehtinyt syömään.

Amsterdamiin ehdimme lämpimäksi pimeäksi illaksi työkaverin kanssa katuja koluamaan. Amsterdam on kaunis kaupunki kanaaleineen ja pikkuruisine taloineen, joista osa kellottaa kuin päälle kaatuisivat. Ruoka ei ole mitenkään erikoista, hollantilainen keittiö on sekoitus muun maailman keittiöitä, vähänlaisesti mitään omaa. Poikkeuksena mm. keksimäiset herkku-siirappivohvelit. Hotellissa ei ollut ilmastointia, minkä ei alunperin pitänyt tuottaa ongelmia mutta 30 asteen helteessä kumminkin tuotti. Lämpötila laski yöksi vain vähän ja avoin ikkuna kantoi alakerrasssa sijaitsevan baarin melun tehokkaasti, eli oli sekä kuuma että meluisa.

Sitävastoin konferenssi-venue oli ilmastoitu arvokas historiallinen talo kanaalin varrella (Royal Netherlands Academy for Arts and Science). Ihana sisäpuutarha. Joka välissä tarjoiltiin teetä jotta jaksoi pysyä luentojen ajan hereillä luentojen ajan. Maailman huippunimiä puhumassa, Nature/Science/Cell tyyppejä, nyt tiedän kaiken slow oscillaatioista, käytiin maan perusteellisesti läpi syntymekanismit, aivoyhteydet, implikaatiot, metafysiikka ja yhteys tetoisuuteen. Muistiinpanoni vilisevät mm. seuravia termejä: minimally conscious state, locked-in syndrome, small-world networks, resting state, memory consolidation, EEG as a heritable trait, neural correlates of NREM sleep, information integration in thalamocortical networks… Olenko koskaan kertonut että tiede on siistiä?! Puhujista kumminkin neljän päivän aikana vain yksi, yksi ainoa, oli nainen. WTF? Hän olikin sitten kovan luokan neuroverkkotieteilija, mutta eikö naisia kutsuttu puhujiksi vai eikö nais-neurotieteilijöitä muka löydy? Vastustan.

Back to Amsterdam. Iltaisin olin melko kuitti, joten nähtävyydet jäivät vähäisiksi. Onnistuimme myös työkaverini kanssa eksymään keskimäärin kolme kertaa päivässä vaikka meillä oli kartta. Osaan paikantaa itseni kartalta mutta niin vain kanaalit eksyttivät meidät. Vai mitä sanotte siitä kun kerta toisensa jälkeen päädyimme samalla huorakadulle?

Punaisen lyhdyn alueella nuoria naisia keikistelemässä ikkunoissa ja miehiä virtaamassa ovista sisään ja ulos. Järkytti tyttöjen nuoruus ja kauneus, kuvittelin etukäteen elähtäneitä keski-ikäisiä ylimeikattuja naisia. Amsterdamilaisten mukaan suurin osa ulkomaalaisia. En tiedä mitä pitäisi ajatella, maksavat veroa ja saavat terveydenhuollon, kontrollia valtion taholta mikä lienee hyvä asia. Keskustelimme illalla asiasta työkaverieni kanssa ja mietimme voiko huorata saamatta henkisiä arpia?

Pääsimme näkemään myös tuulimyllyjä ja maaseutua kun hollantilainen työkaverini kiidatti meidän katsomaan kotipaikkaansa Amsterdamin lähellä järvialueella. Sorsia ja lehmiä ja lampaita ja kissoja ja kurnuttavia sammakoita. Kaunis pieni saari täynnä matalia maalaismaisia pineiä taloja ja melkein kaikilla asukeilla vene, jolla ajella järveä ja kanaaleja ympäri. Harmitti kun ei ole kameraa ja iPhonen kameralla saa vaan huonoja kuvia, juotiin skumppaa ja kruisailtiin tyynessä vedessä. Niillä on paikkakunnan purjehduskisat keskiviikko-iltaisin. Aivan käsittämätön paikka! Sellainen pieni idyllinen kyläyhteisö, sekoitus vanhaa ja modernia. Kaikki tuntevat toisensa ja kumminkin sieltä on vain vartin parin matka lentokentälle, josta pääsee minne päin maailmaan tahansa.

Perjantaina piti vaihtaa maisemaa Amsterdamista Munichiin juuri kun alkoi Brassi-Hollanti peli. Lentokentällä kaikki ja niiden koira oli liimautunut televisioiden ääreen. Kapteeni kuulutti tuloksia lennon aikana tietenkin, ihan sama voittaisiko Hollanti mestaruuden kun vaan voittivat Brasilian! Munichin lentokenttä oli kuppoinen pieni kolo jossa ei onneksi tarvinnut viihtyä. Saimme bussikyydin tunnin päähän Kloster-Seeonin kylään. Luonnonkeskellä järven ranalla vanha hotelliksi muutettu luostari. Neliökilomtrin alueella näimme vähintään viisi kirkkoa, ihan Venäläis-kirkkojen näköisiä sipulitapuleita. Jopa venäläiset kollegani kommentoivat että kirkot kuin Venäjällä…

Siellä kokoontui Final Symposiumiin melkein kaikki 160 unitutkijaa ja opiskelijaa, jotka European Sleep Research Society oli kouluttanut neljän viimeisen vuoden aikana. Tunsin kaikista noin puolet ja opin tuntemaan aika monta lisää. Luulen että joka ikisestä Euroopan maasta oli joku! Talking about networking… Ohjelma ei ollut kovin mielenkiintoinen kun seniorit halusi meidät juniorit pitämään huolta tieteellisestä puolesta, mutta toisaalta networkkaamaan sinne tultiinkin. Kuulimme myös vierailevan tutkijan luennon Kiinan unitutkimuksesta, mikä tämä Kiina-Eurooppa-tiedejuttu oikein on kun sitä joka puolella hehkutetaan? Tutkija yritti mainostaa Kiinaa houkuttelevana paikkana Sichuan maanjäristyksellä ja nuorten kiinalaisnaisten kuvilla… Loppukevennyksenä power-point kuvia kiinalaisista unitutkijoista, joukossa tietysti pari armeijan univormu-pukuista mies-proffaa. Aivan helmiä!

Matkat oli mukavia ja seura oli mukavaa vaan kyllä koti edelleen on maailman paras paikka, kissat ja Jukka odottamassa.

Jalkapallo on ihan huippua!

Sekä katsominen että pelaaminen, vaikka jälkimmäistä ei olekaan harrastettu lähes kymmeneen vuoteen. MM-kisoja seurattu tiiviisti, Juuso ei oikein arvosta kun mammalla on kisakatsomo kotona joka päivä. Raukka säikähtää kun innostun. Minusta tulisi erinomainen jalkapallo-selostaja, vaikka himppu puolueellinen ehkä. Äsköinen Tanska-Kamerun peli oli fudista parhaimmillaan, montaa aivosolua ei noiden puskujen jäljiltä pojilla voi pääkopassa olla, mutta hyvät on lihakset!

Tekisi mieli antaa sata punaista korttia sille ääliölle joka kehitti säännön että tuuletuksissa paidan riisuminen ei ole sallittua. Nykyään siitä saa keltaisen kortin. Oliko tämä se taktiikka millä loputkin naiskatsojat saadaan pudotettua pois? Verta, hikeä, kyyneliä ja six-pack vatsalihakset. Oi kyllä!

Toi Wii tuli ostettua tyhjän pantiksi. Ite olen pelannut pari kertaa Guita Herota, Jukka sentään täällä ollessaan leikkii Wii Fitillä. Mutta nyt konsolille tuli käyttöä! Laitoin kesäksi kylppärin lattialämmityksen pois päältä, joten Nöpö menee Wiin päälle istumaan ja peppua lämmittämään.

Ei ehkä ihan se mihin olin ajatellut konsolia käytettävän. Hassu kissu.