Ei ole muutakaan tekemistä kuin blogata. Tai ehkä mä alan taas kitara-sankaroimaan kun ostettiin Wii ja Guitar Hero sairaslomaa varten (pitää myös opetella Wii Sport pelit ettei seuraavalla kerralla tuu sata-nolla turpaan kun pelaan siskonpoikien kanssa…)
Tämäkin pitää tallettaa muistiin, joten seuraa tarina verestä ja suolen… eikun suolenpätkiä ei ollutkaan. Hitsi. Leikkausta siis odoteltu jo kolmisen vuotta, aloin lopulta jo kiristämään lääkäreitä että hitto kun pitäisi joskus ulkomaillekin muuttaa, että voisiko tapahtua? Viime perjantaina oli viimeiset tarkistelut ja sitten piti käydä vielä YTHS:n hammaslääkärillä kun eivät kirralla voi tehdä rutiini-juttuja. Hammaslääkäri ihmetteli miten pystyin ison reiän porauksen niin kiltisti kestämään ilman puudutusta (vihaan niitä puudutuksia), kerroin että on viimeiset vuodet kipukynnys noussut ja wilpoa kerätty.
Maanantai-aamuna leikkaukseen. Vappuna ei kerinnyt jännittämään mutta jossain alitajunnassa jännitti kun heräsin herätyskelloon unesta, jossa tuttu lääkäri työkaverini kanssa sääti sellaista kuparista 50-luvun jotain-kirurgista-laitetta, jota tasapainottivat lyijykynän avulla… Taksi kirurgiseen sairaalaan Jukan kanssa, hienosti puolituntia myöhässä. Olivat yrittäneet edellisenä iltana kirralta minulle soitella mutten ollut vastannut, luulin puhelua taloyhtiön asioita koskevaksi enkä jaksanut vastata.
Seurasi aamun järkytys. Minut ohjattiin kirran vuodeosastolle, johon oli ahdettu parikymmentä sänkyä vieri viereen vain verhoilla erotettuina. Olin kuvitellut omaa rauhaa ja yksityisyyttä, mutta kävi ilmi ettei kirralle saa rakentaa potilashuoneita kun talo on museoviraston suojelukseksi. Voiko facebookissa liittyä Vihaan Museovirastoa -ryhmään? Sain hemaisevan vaaleanpunaisen aamutakin ja tossut. Jukka lupasi soitella iltapäivästä. Hoitaja toi 10mg diapamia, alkoi mukavasti nukuttaa, joku kävi ottamassa kyynärtaipeesta verinäytteen, sitten minut kärrättiin eri huoneeseen, jossa sain verenpainemittarin olkavarteen, happiviikset ja pulssioksimetrin. Sairaanhoitaja alkoi tökkiä neulaa suoneen. Anestesialääkäri kävi moikkaamassa. Piti hengitellä happinaamarista syvään ensin happea ja sitten nukutusainetta… Bye bye.
Tähän väliin pitää hypettää nukutusjuttua! Laittoivat otsaan elektrodit että voivat leikkauksen aikana tarkistella unen syvyyttä. Ei se mitään oikeaa unta ole mutta kumminkin. Tosi siistiä! Kerran tulin nukutuksesta pinnalle ja muistan kuulleeni kahden lääkärin juttelevan ja sitten taas nukahdin. Tajuihini tulin kun hoitaja kävi ravistelemassa. Ei mitään tajua kuinka kauan olin ollut tajuttomana! Unesta herätessä yleensä hahmottuu aikaan ja paikkaan ja osaa määrittää kuinka kauan on nukkunut. Mutta nyt ei ollut mitään käsitystä ajasta, kuin olisi ollut poissa 10 sekuntia. Siistiä!
Sairaanhoitaja tarkkaili heräämössä minua, kyseli vointia ja kirjoitteli ylös tietoja. Selitti toiselle hoitajalle että oli ensin yritetty intuboida vasemman sieraimen kautta muttei ollut mennyt, ja sitten oikea onneksi oli mennyt… Nostelin vasenta kättäni ihmeissäni. Siis että minulla on vasen käsi jota pystyn heiluttamaan (oikeassa oli edelleen verenpainemittari ja typerä kanyyli). Ihmeellinen juttu. Hoitaja kommentoi jotain että joogaatko sinä? Tä? Minä vaan halusin heilutella kättä kun tuntui että olisi kiva tehdä muutakin kuin maata. Ehkä se monen tunnin makaaminen kumminkin tallettuu jonnekin lihasmuistiin. Heiluttelin jalkojanikin, se oli niin hauskaa kun varpaat heilui peiton alla. Ruoansulatuskanava lääkkeiden vaikutuksesta oli tietty lamassa mutta diureesi valitettavasti toimi ja oli pakko päästä vessaan. Noin tunnin päästä minut kärrättiin takaisin vuodeosastolle, jossa sairaanhoitaja kokoajan hyppeli kysymässä oliko kaikki hyvin.
Leukojen ympärille sain taivaalliset kylmäpussit ja suoneen tiputettiin jatkuvasti ringeriä. Myös kipulääkettä sekä pahoinvoinnin estolääkettä. Suusta roikkui molemminpuolin dreenit, joista tihkui jatkuvasti verta. Sit vaan odoteltiin. Alaleukaa ja huulta ei tuntenut. Vessan peilistä näkyi apina. Laitoshoitaja kävi kyselemässä ottaisinko ruokaa, no ei tod ollut nälkä. Mutta koska en saanut tippaa pois jos en suostunut juomaan alistuin veden juomiseen. Nokkamukilla tai pillillä juominen ei onnistunut, joten ainoaksi tavaksi jäi ujuttaa 10ml ruisku huulten väliin ja ruiskuttaa sillä vettä nieluun. Laitoin olen-elossa-tekstarit vanhemmille ja yritin lukea Jukan tuomia lehtiä mutta lukeminen aiheutti pahoinvointia, joten ei voinut kuin tylsänä maata sängyllä. Pyysin parin tunnin välein uusia kylmäpusseja, jotka olivat parempia kuin mikään kipulääke. Naapuri tarjosi viihdettä. Semmoinen valkohapsinen mummeli joka leikkauksesta herätessään alkoi äheltämään sängyssään, kiskoi kaikki tipat ja letkut pois, yritti ottaa minun vaatteeni ja lähteä kotiin. Ilmeisesti pakkopaitaa ei kovin helposti sallita, mutta sängyn laipioiden nosto sentään esti mummoa putoamasta. Se haukkui kaikki hoitajat lyttyyn ja kailotti ettei anneta mitään ihmisarvoa potilaille… Sääliksi kävi sekä mummoa että sairaanhoitajia.
Yöllä ei saanut nukuttua kun muutama miespotilas kuorsasi niin äänekkäästi. Kuulosti alkavalta uniapnelta, niitten kannattais hankkia CPAP-maskit. Kahdelta yöllä hoitaja tuli laittamaan antibioottia suoneen, inhottavan tuntuista kun suoneen alkaa virrata kylmää nestettä. Aamulla lopulta nukahdin mutta sitten tulikin kirurgit herättelemään ja kiskomaan dreenejä pois suusta. Yli-innokas kirurgi, minulla on huonoja muistoja polvilekkauksen jälkeisestä dreenin poistosta, joten huusin tälle kirurgille että pliis älä kisko niin kovaa! Saatiin ne dreenit onneksi pois, purenta ei mennyt ihan mallikkaasti joten viritettiin hampaisiin kumilenkit ohjaamaan purentaa. Ja taas makaamista ja odottamista. Ruoaksi oli tietenkin kalakeittoa josta kieltäydyin. Kuinkahan paskassa kunnossa ihmisen on oltava että suostuisi syömään kalaa? Mehukeitto ja jogurtti olivat päivän sana.
Lopulta sain reseptit ja ohjeet, neulan pois suolesta ja vapautuksen. Jukka kävi hakemassa, käytiin apteekissa hakemassa lääkkeet ja mentiin taksilla kotiin. Kisut olivat odottamassa! Nytkin tuo Nöpö makaa tuolla ikkunan alla niin letkeänä että voisi mennä sitä vähän rutistelemaan… Seuraavat viikot syödään lasten pilttejä ja makupaloja, antibiootteja, kipulääkkeitä ja parannellaan. Minulla on nyt jo tylsää.
